torstaina, huhtikuuta 06, 2017

Soten perusteet

Eli kaikki mitä olen itse ymmärtänyt sotesta. Ja kuinka yritän sanoa sen lyhyesti.

Ensinnäkin sote-uudistuksen lähtökohtana oli sosiaali- ja terveyspalvelujen laaja integraatio niin perus- ja erikoistason hoidon kuin sosiaali- ja terveyspalvelujen välillä. Lisäksi uudistuksella tavoiteltiin paranevia tasa-arvoisia palveluja koko maahan ja kustannussäästöjä. Hyviä tavoitteita kaikki ja saavutettaviakin.

Paremmalla perus- ja erikoistason integraatiolla eli yhteensovittamisella voidaan saavuttaa huomattavia kustannussäästöjä ja parempia hoitoketjuja eli ihmisten hoitoa. Eli jo tällä toimenpiteellä olisi ollut saavutettavissa merkittäviä hyötyjä suomalaisten hoivapalveluihin.

Toisaalta taas sosiaali- ja terveyspalvelujen integraatiosta hyötyvät ne, jotka tarvitsevat monialaista apua, kuten vaikka päihde- ja mielenterveyspotilaat, osittain lapset ja vanhukset. Mutta näissä palveluissa on hyvin erilainen lähtökohta, joten hyötyjen ulosmittaaminenkin on vaikeampaa.

Mutta sitten tuli maakunta. Maakunta on hyvä asia, se tarkoittaa leveämpiä hartioita kantaa palveluita eli palveluiden kustannukset jakaantuvat isommalla porukalle ja sitä kautta pystytään raskaitakin palveluita ylläpitämään ja huolehtimaan laadusta. Mutta maakunnan käsite on siitä harmillinen, että se ei ole yhteismitallinen vaan maakuntien koot vaihtelevat merkittävästi eli osa maakunnista pystyy kantamaan hyvin asukkaiden hoidon kustannukset, mutta osa maakunnista on puolet Turkua pienempiä. (Lisäksi sote-uudistus olisi ollut hyvä pitää sote-uudistuksena eikä tässä vaiheessa sekoittaa siihen aluepelastusta ja työvoimahallintoa.)

Järjestäjän ja tuottajan erottaminen taas tarkoittaa sitä, että eri organisaatiot vastaavat siitä, että palveluita on saatavilla ja ne rahoitetaan ja toinen organisaatio vastaa siitä, että on ovi ja sen takana hoito. Nykyisin pääosin julkinen sektori on vastuussa siitä, että suomalaiset saavat sosiaali- ja terveyspalveluita. Meillä on terveyskeskukset, joiden toimintaa valvoo lautakunnat ja valtuustot ja sitten on erikoistason kuntayhtymät, kuten sairaanhoito- ja erityishuoltopiirit, joissa niissäkin toimii demokraattisesti valitut luottamusmieshallinnot. Nämä sekä vastaavat siitä, että palveluja on saatavana, että siitä, miten palveluja tarjotaan ja mikä on palveluiden laatu. Samalla tämä yksi hallinto kantaa vastuun, että hoitoketjut ovat toimivia ja tieto kulkee organisaatiosta toiseen.

Tähän tosin tarvitaan nykyisessä järjestelmässä niitä leveämpiä hartioita, sillä nyt kun terveyskeskusten toimintaa valvoo toinen taho ja kuntayhtymiä toinen niin hoitoketjut eivät aina ole optimaalisia. Eli jotta hoitoketjuja voidaan saadaan paremmaksi tulee ne olla yhdellä järjestäjällä ja meillä pitää olla toimivat tietojärjestelmät, joiden välillä tieto liikkuu.

Nyt järjestäjää ja tuottajaa ollaan kuitenkin erottamassa entistä tiukemmin toisistaan ja jopa niin, että julkinen ei saisi lainkaan toimia enää tuottajana. Näin ollen julkisen toimijan eli kaupungin, tulee yhtiöittää toimintansa ja kunnat eivät enää saisi olla edes näiden yhtiöiden omistajia. Eli nykyiset julkiset terveyskeskukset, jotka nyt ovat lautakuntien valvonnan alla, tulee siirtää nimettömälle omistajalle. Lisäksi ne tulee erottaa ennaltaehkäisevästä työstä eli perustason hoito, erikoistason hoito ja ennaltaehkäisevä työ olisivat kaikki eri käsissä eli täysin alkuperäisen tavoitteen vastaisesti.

Ja syy siihen, miksi näin ollaan tekemässä on se, että yksityiset yritykset pääsevät kilpailemaan yhtäläisille markkinoille. Kyse ei siis ole meidän palveluidemme parantamisesta vaan siitä, että meidän palvelumme halutaan rinnastaa auton katsastukseen. Kilpailua taas perustellaan valinnanvapaudella. Valinnanvapaus tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen saa valita sen terveyskeskuksen, johon menee vaivaansa hoitamaan (joka muuten taataan jo nykyisessä laissa). Valinnanvapaus ei siis tarkoita, että ihminen saisi itse valita omat sairautensa tai niiden hoidon tai hoitoja varten tarvitsemansa tutkimukset vaan ihminen saa valita oman terveyskeskuksensa, joka on yksityisen omistajan pyörittämä. Sitä tarkoittaa tämä valinnanvapaus.

Mitä minä sitten tekisin? Hankkisin leveämmät hartiat palvelujen järjestämiselle, mutta niin leveät, että ne oikeasti jaksaisivat kantaa sen vastuun. Lisäksi pitäisin järjestämisen ja tuottamisen samassa organisaatiossa, jotta hoitoketjujen kehittäminen olisi mahdollisimman jouhevaa. Sitten laittaisin poliitikot vastaamaan, että palvelut ovat sujuvia, niitä on saatavilla ja hoitoketjuja kehitetään ja toki valvomaan yhteisiä rahojamme. Ja sitten, kun tämä olisi kunnossa, lisäisin yksityisten toimijoiden määrää tuottajaketjussa hallitusti siten, että järjestäjä kilpailuttaisi tuottajat, ei apua tarvitsevat ihmiset.  Tästä minä lähtisin liikkeelle.