keskiviikkona, elokuuta 23, 2006

Maakunnassa tapahtuu...


On ollut jännä viikko. Ensin näin presidentin.
Se oli tosi jännää. (kuva Haka Kekäläinen)







Sitten toimin ulkoministerin autonkuljettajana. Sekin oli jännää. Pelotti, että osaanko ajaakaan niin rauhallisesti. Huh. Selvisin ja kriisi Libanonissa ei jää ratkeamatta ainakaan minun takia. Kivi vierähti sydämeltä.

Mutta eilen sitten taas tapahtui jotain ei niin jännää. Valtionyhtiö Fortumilla on meneillään yhteistoimintaneuvottelut. Kaukana siitä on kuitenkin yhteistoiminta, kirjainyhdistelmä yt kun tarkoittaa nykyään jotain aivan muuta. Maakunnista taas irtisanotaan ja siirretään pääkaupunkiseudulle.

Fortum perustelee työpaikkojen siirtoa laadun parantamisella. Mutta onko pääkaupunkiseutu ainoa alue Suomessa, jossa laatua voidaan parantaa? Entäpä jos yhtiö (josta kauppa- ja teollisuusministeriö omistaa 51%) toimisi siten, kuin hallituspolitiikka edellyttää eli pyrkisi pitämään maakunnat elävinä. Mitä järkeä hallituksen on linjata mitään jos sitä ei kuitenkaan noudateta?

Pääkaupunkiseudulla asuntojen hinnat ovat tavallisten työssäkävijöiden saati lapsiperheiden ulottumattomissa, kaavoitettavaksi sopiva maa alkaa loppua ja infraa on raskasta pyörittää. Miksi lisätä tätä painetta, kun suuressa Suomen maassa olisi tilaa muuallakin?

Alkaa tulla kalliiksi valtiollekin, kun sen täytyy tukien avulla yrittää pitää maakuntia pystyssä.

maanantaina, elokuuta 14, 2006

Ei savua ilman tulta

Venäläistä savua on tullut Suomeen. Missä tuli? Nyt ainakin palaa Aleksanteri- instituutin sähköpostilistalla. Aleksanteri-instituutti on Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuskeskus, jossa myös allekirjoittanut on suorittanut maisteriopintonsa, ja joka nyt ollaan sulkemassa.

Olen aina ollut hieman Venäjä-hullu. Sattumien kautta, kylläkin. Ei ole Venäjän voittanut niin kielessä, kulttuurissa kuin kaupassa ja yhteistyössä. Näin ajattelin. Todellisuus iski todella vasta valmistuttuani. Suomessa ei Venäjän eikä venäjän osaamista arvosteta. Ei ainakaan siinä määrin, mitä ministeriöt huutavat ja lehdet julistavat. Suomessa on erittäin harvoja paikkoja, joissa oikeasti kaivataan korkeasti koulutettua Venäjän asiantuntijaa. On niin sanotusti tullut paljon melua tyhjästä.

Nyt Aleksanteri-instituuttia ollaan ajamassa alas. Onko se hyvä vai huono? Onko se tarpeellista? Onko se järkevää? Niin, tiedä tuota, mutta oudolta se vaikuttaa.

Onko Venäjällä tulevaisuus? Tulisiko Suomen panostaa Venäjään entistä enemmän vai pystytäänkö tulevaisuudessa hoitamaan asiat suomalaisittain Venäjälläkin? Sen verran olen venäläistä menoa aitiopaikalta seurannut, että suomalaisittain ei Venäjällä pärjää. Kulttuuri on todella vahva ja vanha, ei meidän pidä mennä Venäjälle kertomaan miten asiat pitäisi hoitaa, meillä ei ole sitä oikeutta ja toisaalta, eipä meidän sanomisemme paljon siellä painaisikaan.

Mutta selkeä ristiriita tässä on. Meillä pitäisi olla Venäjä-osaamista, jotta pystyisimme olemaan Venäjän täysipainoinen kumppani. Toisaalta niille harvoille, jotka Venäjää edes jotenkin hallitsevat, ei ole tarjolla töitä. Onko vika kysynnässä vai tarjonnassa? Eikö Suomi osaa käyttää hyväkseen sitä tarjontaa, joka jo on vai eikö Suomella todellakaan ole kykyä ja resursseja tarjota ja kehittää?

Paljon kysymyksiä ilman mitään vastauksia. Itse näkisin, edelleen, että Venäjällä on paljon tarjottavaa Suomelle ja Suomen pitäisi siihen tarttua. Kouluttamalla asiantuntijoita, joille ei löydy koulutusta vastaavaa työtä, on turhaa. Nyt pitäisikin katsoa seuraavalle tasolle. Meillä on Venäjä naapurinamme, meillä on koulutettuja ihmisiä ympäri Suomea, jotka tuntevat naapurimme, se, mitä meillä ei ole, on organisaatioita, jotka käyttäisivät noita resursseja hyödyksi. Enää ei voi syyttää sitä, etteikö olisi ihmisiä, enää voi syyttää enää sitä, ettei ole organisaatioita, jotka olisivat kiinnostuneita kehittämään Venäjä-suhteita. Ja niin kauan, kun tilanne on tämä, en näe järkeä myöskään ylläpitää Venäjään keskittyneitä oppilaitoksia.

P.S. Nyt voi tulta suitsuta päin naamaakin, kun sain kuvani esille, vihdoinkin.

keskiviikkona, elokuuta 02, 2006

Loman jälkeen

Elämäni ensimmäinen palkallinen kesäloma on nyt takana. Oli kyllä hienoa lomailla. Hienointa lomassa oli oma elämä. Oli mahtavaa olla vain ystävien kanssa, unohtaa sanomalehdet, mielipidekirjoitukset ja politiikka.

Elämä ystävien kanssa on siitä lokoisaa, että asioista saa olla eri mieltä, mutta niistä asioista ei tarvitse keskustella, ei tarvitse väitellä siitä, pitäisikö perintöveroa nostaa vai poistaa kokonaan. Keskustella voi mieluummin siitä, minkä makuinen siideri on paras ja kuka on mennyt kihloihin, kuka on raskaana ja kuka ollut treffeillä kenenkin kanssa. Parasta siinä, että kolmekymppiä lähestyy on, että saa elää niin monia elämänvaiheita. Toisille tulee ensimmäinen, toisille toinen lapsi, joiden kasvua on hauska seurata. Toiset suunnittelevat häitä ja toiset elävät vielä sitä autuasta rilluttelua. Ja kaiken tämän saa myös ystävänä kokea.

Reissu Kreikkaan oli mahtava. Turkoosi meri, valkoisena hohtavat hiekkarannat, porottava aurinko ja oma rakas. Enempää ei voi lomalta toivoa.

Loppuloma menikin sitten suomalaisissa riennoissa, Ruisrock, DbtL, mökki, mökkibileet, jokilaivat ja takapiha. Nyt onkin sitten uutta tarmoa lähteä syksyn koitoksiin. Ensin jäsenäänestys ja jos siinä hyvin käy niin eduskuntavaalit. Huh. Tarmoa tarvitaankin.

Pölinät täältä jatkuvat, kunhan saan vähän hommiakin tehtyä.