maanantaina, maaliskuuta 27, 2006

Kaikki tiet vievät – mihin sattuvat

Turkuun suunnitellaan uutta matkakeskusta Aninkaistensillan kupeeseen. Suunnitelmaan liittyy Köydenpunojankadun uusi tieratkaisu, joissa reitti ei enää kulkisi Yrjänänkadun poikki, vaan Veturimiehenkadun kautta, tärisyttäen vielä säästyneitä puutaloja. Samaan aikaan suunnitellaan myös Linnankadun kaventamista parkkipaikoilla, ei pyörätiellä. Vauhdit kuulemma hidastuisivat (ja pyöräilijöiden asema hankaloituisi).

Itäisen Pitkäkadun uudistus on ollut jo pitkään työn alla. Tie on ruuhka-aikoina aivan tukossa, autoilijat eivät tiedä onko kaistoja yksi vai kaksi, ja pyöräilijöillä ei ole toivoa selviytymisestä. Miten mahtaa käydä, tingitäänkö pyöräteistä?

Satama on jo pitkään kaivannut levennystä Suikkilantielle. Raskas liikenne ajaisi suoraan satamasta Rauman valtatielle ja sieltä Ohikulkutielle, kulkematta lainkaan keskustan kautta.

Monta on suunnitelmaa, mutta samalle pöydälle nämä suunnitelmat eivät tunnu mahtuvan. Olisiko kuitenkin järkevää katsoa, että mistä autot tulevat ja minne menevät? Mitä reittejä pyöräilijät mielellään käyttäisivät, jos turvallisia pyöräteitä löytyisi? Turkulaista liikennesuunnittelua vaivaa suunnittelemattomuus. Asioita ei nähdä kokonaisuutena vaan yksittäisinä pätkinä.

Jos Suikkilantietä levennettäisiin, rekat kulkisivat Ohikulkutietä suoraan satamaan, ilman pysähtelyä liikennevaloissa ja keskustan ruuhkauttamista. Näin emme ehkä tarvitsisi taas uutta valtaväylää keskustaan vaan Köydenpunojankadun liikenne voitaisiin suurilta osin ohjata Ratapihankadun varrelle. Se kun toimii myös moottoritien jatkeena.

Jos ja kun Itäistä Pitkäkatua aletaan uudistaa, toivoisin sen tapahtuvan järkevästi. Siten, että kaistamerkinnät ovat selvät ja pyörätie kulkee koko Itäisenkadun matkan samalla puolella tietä. Jos pyöräilyyn halutaan kannustaa, ei voi vaatia hyppimään kadun puolelta toiselle.

Linnankadun kavennusta ei kannata ottaa asialistalle ennen kuin kaupungin muut kulkuväylät on suunniteltu ja tarkkaan harkittu.

Liikennesuunnittelu on palapeli, jossa laatikon kansi on hyvä nähdä ennen kuin aletaan hakea oikeita paloja kohdilleen.

Julkaistu Turun Sanomissa 27.3.06

perjantaina, maaliskuuta 24, 2006

En ole kultturelli

Tai ainakaan en ole kultturelli jos kulttuurin tuottaminen maksaa monia satoja tuhansia ja siitä pääsee nauttimaan vain kourallinen ihmisiä. Olen siis ennemmin populisti.

Turku hakee vuoden 2011 kulttuuripääkaupungiksi. Jalo tavoite, toivottavasti onnistuu, sillä satsaukset ovat olleet valtavat ja monesta muusta tavoitteesta on jouduttu tinkimään sen takia. Kaupungin kulttuuritoimen budjetti on ollut retuperällä jo monta vuotta, alijäämä kasvaa ja kukaan ei tunnu tekevän mitään, paitsi kaupunginorkesteri; lisää ylityksiä.

Kulttuurilautakunnalta ja kultturitoimen ylimmältä virkamiehistöltä on katkaistu kädet, jotta he eivät menisi sotkemaan kulttuurin jaloja tarpeita. Tuntuu, että kulttuurista on tullut Turussa itseisarvo, peruspalvelu, jota ei saa arvostella. Ja kulttuurilla tarkoitetaan ennen kaikkea suurproduktioita kuten Lentävää Hollantilaista ja Don Giovannia, ei pienempiä katutapahtumia ja näyttelyitä.

Suurproduktioiden tuottamiseen tarvitaan aivan eri luokan budjetit kuin pieniin "rahvaalle" tarkoitettuihin. Suomen pääkaupungissa Helsingissä on pitkälti valtion rahoin tuettu oopperalaitos, jossa turkulaisetkin korkeakulttuurin kuluttajat käyvät. Turkuun, joka sijaitsee vain kahden tunnin junamatkan päässä Helsingistä, ei mielestäni tarvita vastaavaa laitosta. Turkuun ei myöskään tarvita maailmanluokan filharmoonista, sillä Suomessa on jo pari sellaista. Ja välimatkat eivät Suomessa ole niin pitkät, etteivätkö harrastajat pystyisi näitä taittamaan.

Turun pitäisikin pyrkiä tuottamaan pieniä "kaikelle kansalle" suunnattuja elämyksiä. Kulttuuria on niin paljon muutakin kuin ooppera ja klassinen musiikki. Ja totuus on, että se "muu" kiinnostaa paljon suurempaa määrää kansasta. Mitä jos Turku ottaisikin uuden suunnan kulttuurin tuottamisessa ja luopuisi megalomaanisista projekteista ja alkaisi katsoa maailmaa ihan tavallisen turkulaisen tasolta, turkulaisen, joka kyllä nauttii soitinten äänestä, elävästä esityksestä ja kuvataiteesta, mutta ei halua sijoittaa viikkopalkkaansa nähdäkseen maailmankuulun kapellimestarin heiluvan miljoonia maksaneen konserttitalon lavalla. Vieläpä siten, että koulutoimi tai joukkoliikenne on joutunut tinkimään budjetistaan sen takia.

Mielestäni on aika astua alas norsuunluutornista ja tehdä Turusta todellinen kulttuuripääkaupunki, kaupunki, joka tuottaa jokaisen turkulaisen aisteille jotain. Turku voisi olla popkulttuuripääkaupunki, iskelmäkulttuuripääkaupunki tai vaikkapa rockkulttuuripääkaupunki. Vanha kaupunki tarjoamassa kerrankin jotain uutta.

Myönnän olevani populisti, varsinkin kulttuurin suhteen. Minusta teatteri, tanssi ja elävä musiikki ovat mitä oivallisin tapa viettää vapaa-aikaa, mutta en näe mitään syytä satsata yhteen elämykseen miljoonia euroja, sillä silloin huomaa usein tunteen kadonneen esityksestä.

keskiviikkona, maaliskuuta 22, 2006

Ääneen sanomisesta

Mietin joskus aikanaan, että miten ihmiset pystyvät kirjoittamaan ja tuottamaan mielipidekirjoituksia ja kannanottoja. Erityisesti minua ihmetytti viikottaiset kolumnit, joihin erinäiset kirjoittajat pystyivät tuomaan uuden aiheen joka viikko. Miten ne keksii, tuumin mielessäni.

No, nykyään tilanne on hieman toinen. Nykyään mietin, miten saisin nipistettyä jostain välistä hieman aikaa kirjoittaakseni johonkin. Aiheita ja juttuja kyllä piisaa, miten vain löytää aikaa ja innostusta niiden paperille rustaamiseen.

Toinen asia, mitä joskus mietin, on ihmisten rohkeus sanoa ihan tyhmiäkin asioita ääneen. Tämä kyllä ihmetyttää minua edelleen. Tämä tulee esiin varsinkin kokouksissa, jotka venyvät ja venyvät ihan vain sen takia, että kaikkien pitää saada sanoa jotain. Tätä taitoa en ole vielä oppinut. Jos esityslistasta ja esittelystä käy ilmi kaikki tarpeellinen tieto, miksi enää pitkittää kokousta vain kuullakseen omaa ihanaa ääntään?

Tiedän, että kokouksen tai julkisen tilaisuuden jälkeen useimmat läsnäolijat muistavat vain jonkun avanneen suunsa, eivät sitä, mitä sieltä tuli ulos. Mutta en silti ymmärrä.

Kysymys kuuluukin: Pärjätäkseen politiikassa, pitääkö olla valmis sanomaan tyhmiäkin asioita vain päästäkseen esille vai riittääkö, että kun puhuu niin puhuu asiaa?

Kovasti haluaisin kallistua tuon jälkimmäisen kannalle, mutta se ei taida onnistua. Eli kun alan vääntää tikusta asiaa, niin herättäkää, olen populisti. Eli tämän jutun jälkeen...

perjantaina, maaliskuuta 17, 2006

Perjantaipäivän jorinoita

Oho, ihmisiä oikeesti käy lukemassa näitä mun jorinoita... Mulla on laskuri, joka ilmoittaa sähköpostiin tietyin väliajoin, että väkeä on käynyt. En siis tiedä kuka tai miksi joku täälläkin käy...

No joo. Täytyy vielä jatkaa hieman tuosta aiemmasta aiheesta eli harjoittelupaikoista. Kaupunginhallitus kumosi hallintojaoston päätöksen vaikka erään ryhmän edustajat vaihtoivat kantansa minun kannalleni soitettuaan opiskelijajärjestöille. Ottaa niin päähän, että vaikka on parempaa tietoa saatavilla niin silti jotkut änkyröi tietämättömyyttään. Taisivat tehdä populistisen päätöksen kohun pelossa. Pelkuripolitiikkaa sanon minä.

Eilen oli sitten puolueosastoni kokous, jossa päätettiin ehdokas ehdokkaista eduskuntavaaleihin. Sonkin pj Esa ja minut nyt sitten nimettiin. Nyt alkaa kova taistelu, että pääsemme myös lopulliselle listalle. Ja sitten vasta kova taistelu alkaakin...

maanantaina, maaliskuuta 13, 2006

Identiteetti

Näin eilen elokuvan Crash ja aloin miettiä omia estojani. Asuin joskus aikoinaan vaihto-oppilaana Los Angelesissa, Venicessä. Venice on tunnettu Baywatchista, hippiliikkeestä, surffareista ja bikineissä rullaluistelevista naisista. Mutta Venice ja sen ympäristö on tunnettu myös maahanmuuttajista ja lukuisista ongelmista.

Itse kävin tuon vuoden Venice high schoolia, jossa suurin osa oppilaista oli ihonväriltään muita kuin valkoisia. Itse en ollut paljon asiaa aiemmin ajatellut, kymmenen vuotta sitten tilanne Suomessa, ja Turussa, oli hieman eri kuin nyt. Minulla oli täälläkin joitain kavereita, joiden juuret viittasivat muualle, mutta suomalaisia he olivat tavoiltaan ja arvoiltaan. Venice oli kuitenkin jotain aivan muuta.

Olen aina pitänyt itseäni erittäin avoimena ja suvaitsevaisena. Parina ekana kouluviikkona ystävystyinkin kahden erittäin mukavan tytön, Donnan ja Julian, kanssa. Meillä oli ihan hauskaa yhdessä, oli kiva kun oli kavereita ja oli koulussa joku, jolle jutella. Tytöt asuivat kuitenkin aivan toisella puolella kaupunkia, emmekä ikinä koulun jälkeen tavanneet (LA on ilman autoa lähes mahdoton).

No, keksin itselleni harrastuksen ja liityin uimajoukkueeseen. Meillä oli harjoitukset joka päivä koulun jälkeen ja usein uimatunti keskellä päivääkin. Uima-altaasta tuli lähes toinen kotini ja tietysti aloin paremmin tuntea myös muita joukkuelaisia. Osa uimajoukkuelaisista asui lähellä ja näin heitä usein myös treenien jälkeen. Aikaa ei enää paljon jäänyt Donnalle ja Julialle, vaikkakin koulussa heidän kanssaan juttelinkin.

Sitten iski se karu totuus, jota myös tuossa elokuvassa Crash näytettiin. Donna ja Julia tulivat haukkumaan minua rasismista. He kertoivat, kuinka olen kiinnostunut vain valkoisten seurasta, enkä välitä heistä. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että tytöt kokivat olevansa muita kuin valkoisia. Voi minua tyhmää. En ollut aiemmin ajatellut, että tytöt olivat Etelä-Amerikasta, hispaaneja, ja siten eri rotua!! Koskaan en ole ajatellut että espanjalaiset ja italialaiset ovat eri rotuisia ja näin ei tullut mieleen näidenkään tyttöjen kohdalla. Saati että valitsisin ystäväni sen perusteella!

Järkyttävintä tässä oli kuitenkin se, että en ollut myöskään ajatellut niiden uimajoukkuelaisten olevan valkoisia (ja suurin osa niistäkään tytöistä ei sitä ollut). Enkä suinkaan ollut heidän ystävänsä ainakaan sen takia. Yksin ulkomailla turvaa usein siihen, joka on lähellä ja paikalla. Plussana tietenkin on jos he ovat lisäksi mukavia kuten tässä.

Se pisti kuitenkin miettimään ihmisiä toisella tavalla. Eikö minulla ole tamperelaisia ystäviä vain sen takia, että en pidä tamperelaisista vai sen takia, että en ole tavannut sellaista tamperelaista, josta olisi voinut tulla ystäväni?

Luovatko ihmiset itse ne identiteetit, joita haluavat korostettavan vai korostaako ympäröivät ihmiset näitä identiteettejä? Olenko turkulainen siksi, että korostan usein turkulaisuuttani vai siksi, että muut haluavat nähdä minut ennen kaikkea turkulaisena?

sunnuntaina, maaliskuuta 05, 2006

Politiikka on hienoa

Olen nyt vuoden toiminut aktiivisesti kunnallispolitiikassa, kaupunginhallituksen varajäsenenä ja hallintojaostossa. Olen päässyt seuraamaan lisäksi kahden lautakunnan toimintaa sekä sokerina pohjalla oman ryhmämme päätöksentekoa.

Politikointi ei ole helppoa, vaikkakin opettavaa. Olen ottanut ohjenuorakseni toimia omantuntoni mukaan, toimia siten, kuin parhaakseni näen. Mielestäni minulla on varsin voimakas moraalinen omatunto ja käsitys oikeasta ja väärästä, mutta ymmärrän toki, että nämä ovat varsin subjektiivisia käsityksiä. Politiikka on se pelikenttä, jossa omaa moraalia mitataan samalla kun se pitää sovittaa budjettiin.

Budjetista olen myös oppinut paljon viimeisen vuoden aikana. Budjetti tuntuu olevan se tärkein sääntö, jolla kunnallisia päätöksiä tehdään. Loppupeleissä kaikessa on kyse rahasta, ja vaikka aina julkisella sektorilla tuntuu olevan mahdollisuus ylityksiin, tulee niitä välttää viimeiseen saakka. Budjetti tehdään syksyllä, silloin tehdään myös budjetit sellaisille tuleville toiminnoille, joita suunnitellaan toteutettavaksi seuraavana vuonna.

Aika usein lätkäistään "vähäpätöisille" suunnitelmille vain jokin pieni summa sen suurempia ajattelematta, päästäänhän sillä jo alkuun. Usein nämä "vähäpätöiset" ovat kuitenkin niitä, jotka vaikuttavat yksittäisten kuntalaisten elämään kaikkein eniten. Tällaisesta esimerkkinä toimikoon korkeakouluharjoittelijat.

Turussa on 30 000 korkeakouluopiskelijaa, mutta näille ei kaupunki ole aiemmin tarjonnut harjoittelupaikkoja hallinnossaan. Korkeakouluopiskelijat ovat joutuneet pitkittämään opintojaan ja tekemään ilmaiseksi harjoittelujaan vain näiden harjoittelupaikkojen puutteen takia. Se ei ole ollut lainkaan hyväksi kaupungin imagolle, saati niille opiskelijoille, jotka eivät ole saaneet tuota arvokasta työkokemusta.

Pääsin vaikuttamaan tämän kroonisen harjoittelupaikkapulan purkuun nyt, kun kaupunki oli siihen budjetistaan rahaa varannut. Tein niin kuin parhaaksi näin, yritin saada mahdollisimman monelle paikan, mahdollisuuden saada jalkansa kaupungin oven väliin ja saada tuota elintärkeää työkokemusta. Aikaisempaa päätöstä näiden opiskelijoiden palkkaamisesta ei ole ollut ja saimme näin vapaat kädet käyttää tuo raha. Toki virkamiehet olivat asiaa valmistelleet, mutta valittujen luottamusmiesten tulee olla valppaana, jotta päätökset tehdään kuntalaisten kannalta parhaalla tavalla.

Näin tehtiin, demokraattisesti asiasta päätettiin, mutta tyyli, jolla asia uutisoitiin johti lukijat harhaan. Valitettavan usein näin tapahtuu kaupungissamme. Ne, joita asia eniten koskee eli turkulaiset opiskelijat, ovat kiitelleet päätöstä, muun olen ottanut kokemuksena. Tiedän toimineeni oikein ja jatkan politikointia.

Se, mitä tästä opin on, että aina ei voi tehdä kaikkia miellyttäviä ratkaisuja. On opittava ottamana kuraa vastaan ja tehtävä niin kuin oma moraali sanoo ja jatkettava eteen päin pää pystyssä. Ja näin teen. Politiikka on hienoa.